Omituinen päivä.
Ulkona sää puolen tunnin sisällä:
Aurinko paistaa.
Oho, tulipa pimeää.
*kurkkaa ikkunasta*
Mistä nuo pilvet tuli?
Jahas, sataa vettä.
*äänitehosteena jumalaton jyly peltikatolla*
Hmm, onpa hiljaista.
Mutta miksei ole yhtään valoisampaa?
*uusi kurkkaus ikkunasta*
Jumankekka, eihän naapuritaloa näy! (välimatkaa n. 5 metriä)
Tolkuton lumipyry yhdistettynä kattoa riipiviin tuulenpuuskiin.
Hetkeä myöhemmin aurinko paistaa ja pilvistä näkyvät vain kovaa vauhtia mäen taakse katoavat rippeet.
Et silleen.
Pitäkööt tornadonsa ja tsunaminsa.
Mulle riittää Suomen syksy.
Sivumennensanoen allekirjoittaneen perheenjäsenet olivat noin varttia ennen episodin alkua ehtineet lähteä pihalle. Olin varma, että ovi kolahtaa hetkenä minä hyvänsä.
Puolitoista tuntia myöhemmin sain kuulla punaposkisilta tulijoilta lohikäärmeen metsästyksen saaneen melkoiset äänitehosteet honkametsässä.
Voin kuvitella.
Äiti on viettänyt koko päivän olohuoneessa kahvimukin kanssa lukien läpi Puutalobaby-blogia.
Olen ihastunut.
Vaikken koskaan ole itse reppureissanut, saati ostanut puutaloa kauniilla puutarhatontilla.
Ja vaavakin on jo kuusivuotias.
Mutta on mullakin pitkätukkainen mies, jonka kanssa on ihana jakaa elämä.
Ja ihana muksu.
Ja kamalasti kirjoja.
Kissa tosin puuttuu, toistaiseksi.
Vielä olisi kaksi kuukautta lukematta.
Sitten nukkumaan.
Ehkä näen puutalounia.
Ja siitä kissasta.
Viime yönä näin agenttiunta Sherman Mooresta.
Ei paha sekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti