Kävin eilen työvoimatoimistossa, ja sain samantien haastatteluajan ainakin vuoden kestävään pestiin. Hermostuttaa. Pohjoisen Kymenlaakson näkövammaliitto etsii avustajaa, ja olen ainoa soittanut, joka olisi valmis hommiin samantien ainakin vuodeksi. Avustajan kokemusta ei ole, jos omaa puolisokeutta ei lasketa. Tosin sekin on mennyttä aikaa, kiitos Cachet-linssileikkausten, ja elokuussa lähtee laserin avustuksella viimeisetkin miinukset.
Seutulippu tulee firman puolesta, ja koska työmaata on puolet lääniä, taitaa dösässä istuminen tulla tutuksi. Täytynee ruveta listaamaan sopivia olkalaukkuneuleohjeita. Onneksi ostin juuri Mammukalta kasan mustaa ticoticoa, joten sukkalangoista ei luulisi iskevän puutetta.
Mutta haastattelu on vasta kymmenen jälkeen. Hihkutaan vasta sitten, kun saan tietää pääsemisestä. Tai jos.
Tosin hieman ihmetyttää, että puhelimeen vastannut johtaja piti minua hyvin nuorena hakijana, vaikka olen jo yli 30. Minkähän ikäisiä muut hakijat ovat olleet?
Asiasta kukkaruukkuun. Kävimme typykän kanssa eilen katsomassa lankomiestä perheineen. Vanhemmat vaikuttivat väsyneiltä mutta onnellisilta, ja pieni kolmiviikkoinen vaavi oli oiken elämäänsä tyytyväisen oloinen tuhistellessaan milloin kenenkin olkapäätä vasten. Pupusta hän ei suuremmin välittänyt hieman korvan maistelua lukuunottamatta, mutta vaikea se on leikkiä noin pienenä, kun ei sormetkaan tahdo vielä nyrkistä aueta. Olisin mielelläni laittanut kuvan vaavista pupun kanssa, mutta vanhemmat toivoivat, ettei heidän tai lapsen kuvaa laitettaisi nettiin. Ihan fiksua, niillä on taipumus ilmaantua uudelleen näkyviin epämiellyttävissäkin yhteyksissä.
Mutta nyt keskityn papereiden metsästykseen ja hermoiluun. Toivottavasti voin huomenna kertoa hyviä uutisia. Loppuisi jo tämä 12 vuoden työttömyys...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti